Korjaamisen filosofiaa

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään korjaamista muutenkin kuin käytännön tasolla. Toki paljon asioita tulee pohdittua suunnitteluratkaisuja tehdessä ja tietysti itse työmaalla (jotka hyvin usein tapahtuu samanaikaisesti).

Tärkein asia korjaamisessa on minusta se, että kaikkea vanhan purkamista tai hävittämistä on syytä harkita tarkkaan. Sanotaan, että satavuotiaalla talolla on sadan vuoden toimitusaika. Uutta voi aina rakentaa, mutta vanhaa ei saa takaisin. Minäkin olen kuskannut kaatopaikalle ja kierrätykseen tavaraa kymmeniä pakettiautollisia. Onko kaikki tuo ollut aivan välttämätöntä? Ei varmasti ole. Lattiakerrosten purkamisessa talosta hävisi osa sen historiaa, vaikka olenkin säilyttänyt pienet palat jokaisesta kerroksesta, ei se ole sama asia. Lattian rakenteellisen toiminnan kannalta kuitenkin tiiviit muovimattopinnat eivät ole hyvä asia, joten niiden poistaminen on sinänsä ihan perusteltua. Kattohalltexien purkaminenkaan ei ihan hirveästi sureta, yksi aikakausi talon historiassa menetetään, mutta muutakaan vaihtoehtoa hienon alkuperäisen paneelikaton palauttamiseksi ei ole. Purkaminen on helpompaa silloin, jos se on luonteeltaan palauttavaa, mutta jos olisin jostain syystä halunnut verhoilla katon uudestaan, niin halltexit olisi voinut jättää kerrostumaksi alle.

Sen sijaan alkuperäisten kattolistojen purkaminen harmittaa. Listat oli jätetty uusien seinälevytysten vuoksi upoksiin ja osa oli poistettu jo aiemmin. Niiden saaminen ehjänä pois olisi tarkoittanut seinän yläosan purkamista, joten päädyin purkamaan listat palasina pois, jotta uusi lista mahtuu tilalle. Osan vanhoista listoista pystyi onneksi jättämään ehjänä alle. Olen repinyt myös jonkin verran vanhoja pinkopahveja kaikkine tapettikerroksineen. Se kyllä kieltämättä raastoi sydäntä. Nämäkin kohdat ovat tosin vain paikallisia, kaappien takaa paljastettuja seiniä, joissa pinkopahvi oli osittain tai täysin irti seinästä. Olettaisin, että samat kerrostumat ovat kuitenkin tallella viereisten seinälevytysten takana. Myös itse kaappien purkaminen kyllä tuntui pahalta, mutta se oli lattian avaamisen vuoksi välttämätöntä.

Purkaminen tarkoittaa yleensä sitä, että jotain uutta pitää rakentaa. Ja uusi näyttää uudelta, siitä puuttuu kaikki se patina, mikä vanhassa oli. Patina on kolhuja, ajan kulkua, materiaalien elämistä, maalikerrostumia, hajuja. Kaikki uusi vanhassa talossa pistää silmään, joten uuden sovittaminen vanhaan täytyy tehdä huolella. En todellakaan ole sitä mieltä, että vanhaan taloon ei saisi tehdä mitään muutoksia tai uutta. Konservointi ja museointi on tärkeää, mutta ajan kulkua ei saa myöskään pysäyttää. Edelleen haluan muistuttaa, että monet tänä päivänä suojellut ja tarkkaan varjellut kohteet ovat kokeneet aikanaan suuria muutoksia. Paljon arvokasta ja kaunista olisi jäänyt tekemättä, jos kaikki olemassa oleva olisi haluttu säilyttää sellaisenaan, koskemattomana. Suunnittelijana haluan kuitenkin painottaa sitä, että kaikki muutokset on tehtävä harkiten, ymmärtäen, että kyse on aina vuoropuhelusta uuden ja vanhan kesken. Tuo suhde voi olla painotukseltaan minkälainen vain, kunhan se on tehty hyvin ja tiedostaen. Hyvällä suunnittelulla on lupa rikkoa myös totuttuja tapoja ja sääntöjä, jos lopputulos on parempi niin. Hieno esimerkki taiteen puolelta on Wall Streetin härkäveistoksen viereen tehty ”Peloton tyttö”. Uusi veistos muuttaa täysin vanhan luonteen, härkäveistoksen tekijä on pahoittanut mielensä, mutta mielestäni uusi veistos on aivan loistava kaikin puolin. Se kuvastaa tätä aikaa, uuden sukupolven arvomaailmaa, haastaa samalla ”vanhempiaan”. Se ottaa huomioon ympäristönsä ja muuttaa sitä rohkeasti, mutta kuitenkin hyvin harkiten ja huolella. Vuoropuhelu on oikeastaan koko veistoksen idea ja kantava voima. Sen sijaan vastareaktiona paikalle tuotu ”pissaava koira” -veistos osoittaa vain huonoa makua.

33736548216_ffaca997e9_k
Kuva: Anthony Quintano (CC)

Mainokset