Vanhan talon saloja

Uuniprojekti on ollut todella mielenkiintoinen ja antoisa kaikin puolin. On ollut mukavaa seurata muurarin työtä ja jutella siinä samalla kaikenlaista rakentamiseen liittyvää ja paljon muutakin. Olen oppinut tulisijoista ja niiden muuraamisesta parin viikon aikana enemmän kuin koko elämäni aikana.

Yksi rakentamisen ja remontoinnin hienoimpia asioita on mielestäni perinteiset käsillä tekemisen taidot. Olen itsekin pitänyt aina konkreettisesta tekemisestä, mutta ajautunut suunnittelemaan asioita tietokoneella. Ehkä juuri senkin vuoksi arvostan tälläisiä  käsityöammatteja todella paljon.

Kaikenlaista kampetta tuotetaan tehtaissa ja niitä saa tilattua lähes mihin tahansa maailmassa, mutta juuri tiettyyn paikkaan rakennettu, sen ominaispiirteiden ja vaatimusten mukaan sovitettu tuote tai rakennelma istuu luontevasti paikoilleen. Se ikään kuin kytkeytyy osaksi taloa, limittyy ja tarttuu kiinteästi vanhaan. Olen jo aiemmin pönttöuunista puhunut, että en oikeastaan kiinnitä siihen kauheasti huomiota, sillä se vain ”on” omalla paikallaan. Nyt kun leivinuunikin on noussut jo lähes täyteen korkeuteen, tuntuu että jotain mikä on ollut jo kauan poissa, palaa takaisin omalle paikalleen. Se konkretisoituu tässä tapauksessa hyvin savupiipun kohdalla. Alapuolelta on aikoinaan purettu leivinuuni pois. Nyt uusi uuni rakennetaan tiili kerrallaan takaisin vanhan piipun alle. Se tavallaan sulautuu osaksi vanhoja rakenteita. Olisi oikeastaan hienoa jättää liitos näkyviin, minusta tuollaisessa on jotakin todella kaunista symbolisesti. Ajat kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat jotain uutta.

Omanlaista kauneutta löytyy uunin muurauksesta, jossa tarkoituksenmukaisuus on sanellut kaiken, sillä muuraus on tarkoitus jäädä rappauksen alle piiloon. Tiilet ovat ”nurinpäin”, koska rappaus tarttuu paremmin tiilen takassyrjään kuin sileään etupintaan. Saumoja ei ole mitenkään viimeistelty tai siloteltu yms. Muurausjälki olisi aivan erilaista, jos tarkoituksena olisi ollut tehdä ns. puhtaaksimuurattu uuni ilman rappausta. Varmasti hienoa sekin, mutta funktionaalisuudessa ja koristelemattomuudessa on jotakin todella aitoa.

Sitten päästäänkin kirjoituksen otsikkoon. Oletuksena oli, että leivinuunista lähtee yksi hormi suoraan katolle ja toinen hellasta. Sata vuotta sitten kaikki ruoka on valmistettu hellan ja uunin avulla, kesät ja talvet. Jokainen voi kuvitella näiden kesähelteiden aikaan miltä tuntuisi olla kuumuutta hohkaavan hellan ääressä laittamassa ruokaa, kun sisälämpötila on jo ennestään lähes 30 astetta. Sekä hellassa, että leivinuunissa onkin ollut alunperin kaksi erillistä savukaasujen kiertojärjestelmää, toinen mahdollisimman suoraviivainen, ja toinen, joka kiertää mahdollisimman pitkän reitin, jolloin lämpöä varautuu uunin ja piipun massaan. Uunissa tämä on toteutettu aika nerokkaasti, toinen hormeista on itseasiassa osa piippua ja kulkee vain uunin vasenta kylkeä, jolloin sillä voi myös halutessaan lämmittää enemmän olohuonetta ja toinen taas kulkee oikeaa kylkeä, jolloin se lämmittää enemmän keittiötä. Talvella voi pitää auki molempia peltejä, jolloin koko uuni ja piippu lämpiää mahdollisimman tehokkaasti. Uunin sytyttäminen on myös helpompaa, kun pitää ns. kesäpeltiä auki, koska savukaasuilla on lyhyempi matka katolle, samalla myös piippu lämpiää tasaisemmin ja se ehkäisee lämpölaajenemisesta johtuvia halkeamia. Kuulostaa todella modernilta, mutta kaikki tämä on siis keksitty jo lähes sata vuotta sitten.

Lisäksi uuniin tulee minun mielestäni aika nerokas idea, uuninpesästä voi tiputtaa hiilet alas hellan pesään, jolloin uunin pellit voi sulkea ja lämpö varautuu paremmin. Samoin ruoanlaiton kannalta tämä on kätevää. Hiilet voi poltella turvallisesti loppuun hellan pesässä, jolloin myös sekin lämpiää.

Leivinuunin rakentaminen oli alunperinkin yksi niistä asioista, joita olen eniten odottanut, mutta tämä on ylittänyt kaikki odotukset. Todella vaikeaa edes pukea sanoiksi sitä miten innoissaan koko tästä projektista olen. Ehdottomasti yksi parhaista kokemuksista koko remontin aikana!

_MG_3789-web

_MG_3788-web

Mainokset

Korjaamisen filosofiaa

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään korjaamista muutenkin kuin käytännön tasolla. Toki paljon asioita tulee pohdittua suunnitteluratkaisuja tehdessä ja tietysti itse työmaalla (jotka hyvin usein tapahtuu samanaikaisesti).

Tärkein asia korjaamisessa on minusta se, että kaikkea vanhan purkamista tai hävittämistä on syytä harkita tarkkaan. Sanotaan, että satavuotiaalla talolla on sadan vuoden toimitusaika. Uutta voi aina rakentaa, mutta vanhaa ei saa takaisin. Minäkin olen kuskannut kaatopaikalle ja kierrätykseen tavaraa kymmeniä pakettiautollisia. Onko kaikki tuo ollut aivan välttämätöntä? Ei varmasti ole. Lattiakerrosten purkamisessa talosta hävisi osa sen historiaa, vaikka olenkin säilyttänyt pienet palat jokaisesta kerroksesta, ei se ole sama asia. Lattian rakenteellisen toiminnan kannalta kuitenkin tiiviit muovimattopinnat eivät ole hyvä asia, joten niiden poistaminen on sinänsä ihan perusteltua. Kattohalltexien purkaminenkaan ei ihan hirveästi sureta, yksi aikakausi talon historiassa menetetään, mutta muutakaan vaihtoehtoa hienon alkuperäisen paneelikaton palauttamiseksi ei ole. Purkaminen on helpompaa silloin, jos se on luonteeltaan palauttavaa, mutta jos olisin jostain syystä halunnut verhoilla katon uudestaan, niin halltexit olisi voinut jättää kerrostumaksi alle.

Sen sijaan alkuperäisten kattolistojen purkaminen harmittaa. Listat oli jätetty uusien seinälevytysten vuoksi upoksiin ja osa oli poistettu jo aiemmin. Niiden saaminen ehjänä pois olisi tarkoittanut seinän yläosan purkamista, joten päädyin purkamaan listat palasina pois, jotta uusi lista mahtuu tilalle. Osan vanhoista listoista pystyi onneksi jättämään ehjänä alle. Olen repinyt myös jonkin verran vanhoja pinkopahveja kaikkine tapettikerroksineen. Se kyllä kieltämättä raastoi sydäntä. Nämäkin kohdat ovat tosin vain paikallisia, kaappien takaa paljastettuja seiniä, joissa pinkopahvi oli osittain tai täysin irti seinästä. Olettaisin, että samat kerrostumat ovat kuitenkin tallella viereisten seinälevytysten takana. Myös itse kaappien purkaminen kyllä tuntui pahalta, mutta se oli lattian avaamisen vuoksi välttämätöntä.

Purkaminen tarkoittaa yleensä sitä, että jotain uutta pitää rakentaa. Ja uusi näyttää uudelta, siitä puuttuu kaikki se patina, mikä vanhassa oli. Patina on kolhuja, ajan kulkua, materiaalien elämistä, maalikerrostumia, hajuja. Kaikki uusi vanhassa talossa pistää silmään, joten uuden sovittaminen vanhaan täytyy tehdä huolella. En todellakaan ole sitä mieltä, että vanhaan taloon ei saisi tehdä mitään muutoksia tai uutta. Konservointi ja museointi on tärkeää, mutta ajan kulkua ei saa myöskään pysäyttää. Edelleen haluan muistuttaa, että monet tänä päivänä suojellut ja tarkkaan varjellut kohteet ovat kokeneet aikanaan suuria muutoksia. Paljon arvokasta ja kaunista olisi jäänyt tekemättä, jos kaikki olemassa oleva olisi haluttu säilyttää sellaisenaan, koskemattomana. Suunnittelijana haluan kuitenkin painottaa sitä, että kaikki muutokset on tehtävä harkiten, ymmärtäen, että kyse on aina vuoropuhelusta uuden ja vanhan kesken. Tuo suhde voi olla painotukseltaan minkälainen vain, kunhan se on tehty hyvin ja tiedostaen. Hyvällä suunnittelulla on lupa rikkoa myös totuttuja tapoja ja sääntöjä, jos lopputulos on parempi niin. Hieno esimerkki taiteen puolelta on Wall Streetin härkäveistoksen viereen tehty ”Peloton tyttö”. Uusi veistos muuttaa täysin vanhan luonteen, härkäveistoksen tekijä on pahoittanut mielensä, mutta mielestäni uusi veistos on aivan loistava kaikin puolin. Se kuvastaa tätä aikaa, uuden sukupolven arvomaailmaa, haastaa samalla ”vanhempiaan”. Se ottaa huomioon ympäristönsä ja muuttaa sitä rohkeasti, mutta kuitenkin hyvin harkiten ja huolella. Vuoropuhelu on oikeastaan koko veistoksen idea ja kantava voima. Sen sijaan vastareaktiona paikalle tuotu ”pissaava koira” -veistos osoittaa vain huonoa makua.

33736548216_ffaca997e9_k
Kuva: Anthony Quintano (CC)