On kulunut anteeksiantamattoman pitkä aika siitä, kun olen edes kirjautunut sisään blogini hallintaan, saati sitten että olisin kirjoittanut jotakin. Vielä enemmän omaatuntoani raastaa se, että blogilla on edelleen paljon lukijoita. Määrä on jopa jatkuvasti kasvusuuntainen. Toki se samalla myös ilahduttaa suuresti minua, mutta harmittaa että blogin kirjoittaminen on jäänyt elämässä taka-alalle.
Luin muutamia viimeisimpiä kirjoituksiani ja täytyy kyllä itsekin sanoa, että aikamoista ruuhkavuosien vuoristorataa on kuljettu. Jarrumies on tainnut tipahtaa kyydistä ja vaunu ajelehtinut omaa vauhtiaan viimeiset vuodet.
Kuulin sattumalta, että eräs blogia lukenut oli ollut hieman huolissaan, että onko minulle tapahtunut jotain, koska uusia päivityksiä ei ole tullut. Naurahdin tietysti, mutta tarkemmin ajateltuna huoli ei ehkä ole aivan aiheetta syntynyt. Pikkulapsiperheiden jaksaminen on todellinen ongelma. En liene kovin väärässä jos sanon, että itseni lisäksi todella monet muutkin käyvät sinä aikana aivan äärirajoilla. Olen pärjääjätyyppi, enkä luovuta missään tilanteessa. Varjopuolena en myöskään pyydä apua, enkä oikein osaa edes ottaa apua vastaan vaikka sitä tarjottaisiin. Se saattaa toimia niin kauan kunnes kuormitus ylittää sietokyvyn rajat. Silloin on pakko välillä luovuttaa ja joustaa omista periaatteistaan ja tavoitteistaan. Se tekee ainakin kaltaiselleni ihmistyypille kipeää.
Nuorempi tyttöni täyttää pian kolme vuotta ja nyt tuntuu siltä, että ehkä tästäkin vielä selvitään. En tiedä onko arki yhtään sen väljempää kuin ennen, mutta ainakin se on helpottunut vähän. Kun lapsi alkaa oppia omatoimiseksi, ei kaikkia askareita tarvitse enää tehdä kantaen lasta toisessa kädessä. Ainakaan koko päivää.
Tälläisellä alustuksella oletan, että kukaan ei ihmettele sitä, että remonttikaan ei ole juurikaan edennyt. 🙂 Osittain blogin hiljaiselo johtuukin siitä, että mitään ole talossa tapahtunut.
Jonkinlaisen remonttiburnoutin jälkeen ei ole tehnyt mieli koskeakaan työkaluihin pitkiin aikoihin. Nyt kuitenkin kesälomalla sain ainakin hetkeksi sen verran uutta energiaa, että päätin hieman edistää keskeneräiseksi jääneitä kohtia. Maalasimme vihdoinkin olohuoneen pönttöuunin ja pienen seinänpalasen, sekä muutamia puuttuvia listoja. Kerron näistä pian erillisessä päivityksessä lisää ja otan muutamia uusia kuviakin.
Valitettava tosiasia on, että jo noin viikon remonttihommien jälkeen tuntui, että jälleen kaipaan lepoa. Positiivista on kuitenkin se, että se ei enää ollut vastenmielistä, vaan ehkä jopa mukavaa pientä puuhastelua. Voi siis olla, että rauhalliseen tahtiin pienimuotoista taloprojektin edistämistä tulevana syksynä tapahtuu. Keittiössä olisi jonkin verran seinää, listoitusta yms. tekemättä. Siirsimme keväällä makuuhuoneen alakerran toiseen huoneeseen ja myös sen remontoiminen on alkanut hieman houkuttelemaan.
Satavuotias koti 