Blogi on edelleen hengissä!

On kulunut anteeksiantamattoman pitkä aika siitä, kun olen edes kirjautunut sisään blogini hallintaan, saati sitten että olisin kirjoittanut jotakin. Vielä enemmän omaatuntoani raastaa se, että blogilla on edelleen paljon lukijoita. Määrä on jopa jatkuvasti kasvusuuntainen. Toki se samalla myös ilahduttaa suuresti minua, mutta harmittaa että blogin kirjoittaminen on jäänyt elämässä taka-alalle.

Luin muutamia viimeisimpiä kirjoituksiani ja täytyy kyllä itsekin sanoa, että aikamoista ruuhkavuosien vuoristorataa on kuljettu. Jarrumies on tainnut tipahtaa kyydistä ja vaunu ajelehtinut omaa vauhtiaan viimeiset vuodet.

Kuulin sattumalta, että eräs blogia lukenut oli ollut hieman huolissaan, että onko minulle tapahtunut jotain, koska uusia päivityksiä ei ole tullut. Naurahdin tietysti, mutta tarkemmin ajateltuna huoli ei ehkä ole aivan aiheetta syntynyt. Pikkulapsiperheiden jaksaminen on todellinen ongelma. En liene kovin väärässä jos sanon, että itseni lisäksi todella monet muutkin käyvät sinä aikana aivan äärirajoilla. Olen pärjääjätyyppi, enkä luovuta missään tilanteessa. Varjopuolena en myöskään pyydä apua, enkä oikein osaa edes ottaa apua vastaan vaikka sitä tarjottaisiin. Se saattaa toimia niin kauan kunnes kuormitus ylittää sietokyvyn rajat. Silloin on pakko välillä luovuttaa ja joustaa omista periaatteistaan ja tavoitteistaan. Se tekee ainakin kaltaiselleni ihmistyypille kipeää.

Nuorempi tyttöni täyttää pian kolme vuotta ja nyt tuntuu siltä, että ehkä tästäkin vielä selvitään. En tiedä onko arki yhtään sen väljempää kuin ennen, mutta ainakin se on helpottunut vähän. Kun lapsi alkaa oppia omatoimiseksi, ei kaikkia askareita tarvitse enää tehdä kantaen lasta toisessa kädessä. Ainakaan koko päivää.

Tälläisellä alustuksella oletan, että kukaan ei ihmettele sitä, että remonttikaan ei ole juurikaan edennyt. 🙂 Osittain blogin hiljaiselo johtuukin siitä, että mitään ole talossa tapahtunut.

Jonkinlaisen remonttiburnoutin jälkeen ei ole tehnyt mieli koskeakaan työkaluihin pitkiin aikoihin. Nyt kuitenkin kesälomalla sain ainakin hetkeksi sen verran uutta energiaa, että päätin hieman edistää keskeneräiseksi jääneitä kohtia. Maalasimme vihdoinkin olohuoneen pönttöuunin ja pienen seinänpalasen, sekä muutamia puuttuvia listoja. Kerron näistä pian erillisessä päivityksessä lisää ja otan muutamia uusia kuviakin.

Valitettava tosiasia on, että jo noin viikon remonttihommien jälkeen tuntui, että jälleen kaipaan lepoa. Positiivista on kuitenkin se, että se ei enää ollut vastenmielistä, vaan ehkä jopa mukavaa pientä puuhastelua. Voi siis olla, että rauhalliseen tahtiin pienimuotoista taloprojektin edistämistä tulevana syksynä tapahtuu. Keittiössä olisi jonkin verran seinää, listoitusta yms. tekemättä. Siirsimme keväällä makuuhuoneen alakerran toiseen huoneeseen ja myös sen remontoiminen on alkanut hieman houkuttelemaan.

Projektien aikatauluista

Aloitin 16.7. purkamaan yläkerrasta piipun ympäriltä valaisin/pistorasiakoteloita. Purkutyöt eteni nopeasti kunnes kaikki irtoava oli irroitettu ja viimeiset osat vaatisi sähkömiehen käyntiä. Tuollaista varten ei kuitenkaan viitsi erikseen sähkömiestä hälyttää, joten asia jäi odottamaan keittiön valaisimien asennusta.

Sähkömies kävi 30.8. ja poisti turvallisesti sähköasennukset, jolloin pääsin purkamaan loputkin kotelot ja avaamaan lattiaa.

Kuukausi meni, että sain sahattua lattialankut auki ja irroitettua palkit. Näistä olenkin kirjoittanut aiemmin, joten ei siitä sen enempää. Jossain välissä kävin myös ostamassa valmiiksi lattialankut paikkaamista varten.

2.10. muurari tuli rappaamaan piipun välipohjan sisällä olevan osuuden. Hän myös ”liimasi” saneerauslaastilla ensimmäisen 50 mm kerroksen palovillaa piippuun kiinni. Villa loppui kuitenkin kesken, joten toinen kerros täytyi tehdä itse. Sen sain valmiiksi viime viikolla. Tein myös osittain jo tarvittavat tuennat lankuille.

Tänä viikonloppuna aloitin vihdoinkin sirkkelöimään friisilankkuja ja sovittamaan niitä paikoilleen. Tämä on aika hidasta, koska jokainen lankku täytyy muotoilla kokeilemalla. Lankkujen pohjaan täytyy sahata koloja vanhojen palkkien kiinnikkeille, höylätä viistoksi, koska palkit ovat hieman käyriä. Mikään kulma tai linja ei ole täysin suora, koska kuten kuvasta näkyy, piippu ei ole aivan tasareunainen.

Lattian korjaus etenee vähitellen. Nyt on päästy jo sovittelemaan friisilankkuja paikoilleen. 

Tämä projekti alkoi 14 viikkoa sitten. En olisi koskaan osannut aikatauluttaa tälläistä työtä. Ensinnäkään alussa ei ollut minkäänlaista tietoa työn laajuudesta. Se selviäisi vasta kun lattian saa auki. Toisekseen, tämä arki nyt on mitä on. Lähes 100 päivän aikana on ollut ehkä 4 päivää, jolloin olen pystynyt remonttia oikeasti tekemään.

Asia on hyvin yksinkertainen. Lasten kanssa ei sirkkelin huudattaminen onnistu. On kokeiltu. Siis oikeasti on. Laitoin pikku-H:lle peltorit päähän ja yritin huijata leikkimään mahdollisimman kauas, mutta näköyhteyden päähän. Sain yhden laudan sahattua ja totesin että ei. Hän huomasi, että yritän tehdä jotain ja hirveä huutohan siitä tuli. Olen myös purkanut eteisen alakattoa lasten kanssa. Vienyt taas pikku-H:n turvallisen etäisyyden päähän, jotta mitään vahinkoa ei pääse tapahtumaan. Parin paneelin jälkeen totesin että ei. Mikään ei sillä hetkellä ole kiinnostavampaa kuin juuri se mitä minä olen tekemässä. Olen myös yrittänyt maalata listoja lasten kanssa. Sama lopputulos kuin edellä. Paitsi että sormet maalissa. Muitakin yrityksiä on ollut, mutta ei se oikeastaan muuta asiaa mihinkään. Ei se vain onnistu.

Teemme molemmat tällä hetkellä osittaista työtä ja hoidamme pikku-H:ta kotona vuorotellen. Kun lisätään omat ja vanhemman lapsen menot, emme ole yhtäaikaa kotona käytännössä koskaan. Aikaa remontointiin on vain ja ainoastaan päiväunien aikana. Noille kultaisille minuuteille on ottajia vaikka muille jakaa. Esim. pyykkien pesemistä tai ruoan tekemistä ilman häiriötekijöitä. Saati sitten että ajan käyttäisi johonkin omaan, vaikka pianon soittamiseen tai lukemiseen. Eikä kovin huono vaihtoehto olisi nukkua itsekin päiväunet.

Projekteilla voi olla minun puolestani aikataulut ja suunnitelmat, mutta kun yhtälöön lisätään juuri kävelemään opetteleva taapero, ei niistä ole paljon iloa. Sen takia meillä on ollut yläkerran lattiassa reikä 3,5 kuukautta ja on varmaan vielä pari kuukautta eteenpäinkin.

Jos jollekkin tämä kyseisen projektin tarkoitus on vielä mysteeri niin lyhyt kertaus. Teimme uuden leivinuunin ja pönttöuunin alakertaan. Alapuolelta kokeillessa hormissa tuntui parissa paikassa hieman irtonaisia tiiliä, jolloin pelkkään kaksinkertaiseen tiililimitykseen perustuva paloeristys välipohjan kohdalla ei ole aivan riittävä. Määräysten mukaan hormin sisäpinnasta tulee olla 230 mm palava-aineiseen rakennusosaan. Varmuuden vuoksi tiilen ulkopinta rapattiin, jotta siitä tulee tiivis ja puiset palkit siirrettiin 100 mm päähän piipusta niillä sivuilla, joilla irtonaisia tiiliä tuntui. Väli täytettiin palovillalla, joka liimattiin tiiviisti saneerauslaastilla kiinni piippuun. En tiedä olisiko viranomaiset koskaan edes vaatineet mitään tälläistä, mutta muurari halusi tehdä asian kunnolla ja minäkin otan paloturvallisuusasiat vakavasti, joten näin tehtiin.

Citykissoista

Edellisestä kirjoituksesta tuli mieleen, että aivan kaikki asukkaat eivät ole meillä sopeutuneet kaupunkielämään. En ole tainnut mainita, mutta meidän lisäksemme talossa asuu kaksi maatiaskissaa, Sissi ja Nelson. Sissi sai nimensä siitä, että hän syntyi hengettömänä, mutta saatiin elvytettyä. Nelson taas kuuluisan rauhanmiehen mukaan, mutta nimi ei Nelsonin mielestä merkitse mitään. Molemmat kissat ovat maalla syntyneet ja ”maan kaipuu” ei taida koskaan heistä hävitä.

Meidän citykissat.

Korttelissa on muitakin kissoja, osa on täysin sisäkissoja, osa ulkoilee valjaissa ja osa omin päin. Meidän kissat ei mene mihinkään noista kategorioista. Periaatteessa niiden tulisi pysyä sisällä tai niin ainakin olemme yrittäneet. Talvi ja alkukevät meni hyvin, haluja ulkoilmaan ei juurikaan ollut. Luulin, että olimme päässeet helpolla, kunnes tuli kesä.

Kumpikin kissa pyrkii ulos ovista ja ikkunoista. Tulee mieleen rotat, jotka yrittävät ulos palavasta talosta. Mikään reitti ei ole poissuljettu. Mielummin pääsevät hengestään kuin jäävät sisälle.

Nukumme ullakolla, jossa on lyhtymallinen kattoikkuna. Talo lämpiää aurinkoisena päivänä n. 28 asteeseen, joten ikkunat ovat jatkuvasti auki. Aluksi vaikutti siltä, että kissat eivät kattoikkunasta uskalla ulos lähteä vaan melko tyytyväisenä istuivat ikkunalaudalla. Kunnes viikon sisällä kummatkin sitten keksivät lähteä ikkunasta katoille kävelemään. Molemmilla lopputulos oli sama, olivat liukuneet peltikattoa pitkin ränniin, josta ne täytyi käydä pelastamassa. Sissi, jonka oppimiskyky on ilmeisesti vähän heikentynyt jo syntymässä hapenpuutteen vuoksi, kokeili vielä myöhemmin uudestaan ja päätyi jälleen samaan kouruun maukumaan apua. Ensimmäisen kerran jälkeen keksin kätevän pelastuskori-systeemin, jolloin kissan ei tarvitse roikkua kynsillä käsivarressa pelastusoperaation aikana. Toivotaan kuitenkin, ettei sille ole enempää käyttöä.

Seuraavana vuorossa oli keittiön ikkuna, jota sitäkin kesällä pidetään jatkuvasti raollaan. Ikkuna on melko jäykkä, joten ajattelin, etteivät kissat sitä saa työnnettyä auki. Väärin. Kyllä saa, kun tekniikka on oikea. Kissa änkee vartalonsa puitteiden väliin ja työntää takajaloillaan itsensä ikkunalaudalta alas. Nyt ikkunassa on kuminauha, joka vetää ikkunan takaisin kiinni, jos sitä yrittää avata.

Ullakolla on myös lattianrajassa pienet ikkunat, joista on suoraan pudotus maahan. Näitäkin on pidetty auki. Meidän kissat eivät uskalla hypätä edes kirjahyllyn päältä lattialle, joten luulin, etteivät ne myöskään yritä hypätä toisesta kerroksesta. Väärin. Eräänä yönä heräsimme siihen, että kuului hirveä tumahdus. Arvasimme heti, että nyt on kissa tippunut alas. Oli ollut hieman hämillään ulkona ja tuli heti sisälle, joten arvelimme, että ehkä on vain tipahtanut vahingossa. Kun sama tapahtui toisen kerran, tajusimme että kyllä se vaan hyppää tarkoituksella alas. Eikä tällä kertaa tullut enää takaisin sisälle ennen aamua.

Nyt tuotakaan ikkunaa ei enää voi pitää kuin kiilattuna raolleen. Mutta kun sekään ei riitä. Viime yönä ikkunat oli kiinni ja yöllä heräämme siihen kun kissa on taas katolla ikkunan toisella puolella! En käsitä mistä se oli sinne päässyt.

Kaiken tämän lisäksi tuo toinen raivopää juoksee usein täyttä vauhtia ulko-ovea kohti kun itse tulee kotiin. Saa olla melkoiset refleksit, että tuollaisen karvaisen ohjuksen saa kiinni kauppakassit kädessä.

Niin, aivan täydellistä kaikki ei voi olla.

 

 

 

Lapsiperheenä kaupungissa

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä aiheesta. Olen tainnut joskus aloittaakin, mutta minulla on vähän huono tapa poukkoilla asiasta toiseen. Voi olla, että lopetan tekstin aivan eri aiheesta kuin mistä olen aloittanut. Jos olen eksynyt aiheesta todella pahasti, olen saattanut karsia kokonaan alun pois ja vaihtaa otsikon. Yritän kovasti kehittyä kirjoittamisessa, mutta liika keskittyminen usein katkaisee kokonaan sanojen virran. Mutta tässä se taas nähtiin, eksyin heti aiheesta.

Olen kotoisin taajama-alueen rajamailta ja hyvin sitkeänä mielikuvana on ollut oma talo omalla pihalla, luonnon ympäröimänä. Omia aikaisempia koteja valitessa kaupungin keskustasta on piirretty n. 5 km säteellä ympyrä, jonka ulkokehältä asuntoja on katseltu. Ei liian kaukana, mutta ei liian läheltäkään.

Viimeisten 5 vuoden aikana oma ajatusmaailma on kuitenkin muuttunut. Tai oikeastaan haluan ajatella, että se on laajentunut. Opiskelujen vuoksi on joutunut pohtimaan mitä asuminen ja koti merkitsee. Mistä tekijöistä se koostuu ja mitä eri vaihtoehtoja on tarjolla. Samaan aikaan maailmalla on tapahtunut/tapahtumassa melko iso muutos, kun jakamistalous yleistyy aina vain uusilla elämänalueilla. Itselläni ainakin omistamisen merkitys on muuttunut lähes täysin, vaikka ajatusmallit ja toimintatavat tavaran ja omaisuuden haalimiseen elääkin edelleen sitkeästi mielessä. Huomaan, että olen jälleen lipsumassa aiheesta, mutta tämä on niin mielenkiintoinen aihe, että pakko vielä jatkaa. Muistan erään keskustelun silloisen työnantajani kanssa ehkä n. 8-9 vuotta sitten. Musiikin suoratoistopalvelut olivat kovassa kasvussa. Tajusin, että musiikin omistamisen merkitys tulee muuttumaan täysin, kun ihmiset oppivat luottamaan siihen, että heidän haluamansa musiikki on aina saatavilla ilman, että siitä omistaa fyysistä kappaletta. Omistamisessa on kyse juuri tuosta luottamuksesta ja turvallisuuden tunteesta. Jakamistalous taas on mahdollista, kun luottamus ”markkinoihin” syntyy ilmiön yleistymisen kautta.

Nyt on ehkä aika vetää yhteys tämän kaiken ja asumisen välille. Kun mietin mihin kaikkeen omaa pihaa oikeastaan kaipaan, tajusin, että mikään niistä ei oikeastaan ole riippuvainen siitä onko piha oma. Minusta yksi pihan tärkeimmistä tehtävistä on olla näkymänä sisältä ulos. Se on monelle todella tärkeä ja vain näkymän omistaminen tuo riittävän varmuuden siitä, että se pysyy muuttumattomana. Muutoksissa pahinta on kuitenkin muutos. Kun on kiinnostunut oman alueensa kehittämisestä ja parhaimmillaan osallistuu sen suunnitteluun, eivät muutokset tule yllätyksenä ja oikeastaan ne tuntuvat enemmänkin mahdollisuudelta. Erityisesti pihan suhteen vaikuttamismahdollisuudet ovat monesti vain omasta halusta kiinni.

Korttelipiha rajautuu joka suunnalta rakennuksin tai aidoin. 

Toinen tärkeä asia on vapaa-ajan viettäminen, lasten leikkiminen ja ylipäätänsä oleskelu. Lasten kannalta iso, yhteinen, rajattu piha-alue on aivan mahtava. Korttelissa asuu paljon eri ikäisiä lapsia ja varsinkin kesäaikaan pihalta löytyy lähes aina leikkikavereita. Aikuisetkin löytävät kyllä juttuseuraa mikäli haluavat, mutta aivan varmasti saa myös vaikka lukea rauhassa kenenkään häiritsemättä.
Jos vertaa nykyistä korttelipihaamme aiemman asunnon ”omaan” rivitalopihaan, en keksi yhtään huonompaa puolta tai asiaa, jota ei enää pystyisi tekemään. Päinvastoin, nykyään pihalla tulee vietettyä huomattavasti enemmän aikaa. Ennen kävin vain muutaman kerran kesässä leikkaamassa nurmikon ja joulun alla virittelemässä jouluvalot.

Vehreällä pihalla ollessa unohtaa, että on lähes keskellä kaupunkia. 

Yksi asia mitä sijainnilla halusin ennen saavuttaa, oli asumisen väljyys ja omakotimaisuus. Halusin päästä asunnosta suoraan ulos. Nykyisessä kodissamme se toteutuu, mikä on todella harvinaista kaupunkialueella. Tämä liittyykin varsinaiseen aiheeseen. Lapsiperheitä saa parhaiten houkuteltua kaupunkiin asumaan tarjoamalla heille sopivia asuntotyyppejä. Asuntotuotanto on Suomessa hyvin monotonista, eikä vaihtoehtoja uudistuotannossa oikein tahdo löytyä. Vaihtelua alkaa löytyä vasta kun palaa historiassa taaksepäin ja se onkin yksi syy, miksi mekin päädyimme Satavuotiaaseen kotiimme.

Suojattu, puistomainen sisäpiha, suuret ja muuntojoustavat asunnot, laadukkaat ja monipuoliset yhteistilat ja omakotimaisuus, asuntojen avautumista moneen suuntaan, terasseja, inhimillistä mittakaavaa, kylämäisyyttä ja visuaalisesti rikasta ympäristöä. Miksei näitä piirteitä voisi tuoda myös uusiin asuinalueisiin?

Tärkeä asia on myös luonnonläheisyys. Aarniometsän ei tarvitse alkaa suoraan ulko-ovelta, mutta jonkinlainen kosketus luontoon täytyy olla. Vuodenaikojen vaihtelua täytyy pystyä seuraamaan niin sisältä kuin lähiympäristössäkin. Kevät tulee sulaneen maan tuoksusta ja siitä kun ympärillä alkaa vihertää. Korttelipihalla, puistoilla ja ulkoilualueilla on tässä asiassa ehdottoman tärkeä tehtävä.

Löysimme kodin, jossa kaikki nämä vaatimukset täyttyvät. Mutta niiden lisäksi torille on vain 900 metriä matkaa. Päivään tuli 2 tuntia lisää kun välimatkat lyhenivät. Noille kahdelle tunnille keksii helposti muutakin käyttöä kuin käyttää se paikasta toiseen siirtymiseen. Tässä elämäntilanteessa asumisratkaisu tuntuukin lähes täydelliseltä.