Retkeilemässä lasten kanssa

Pamilonkosken luontopolulla.

En voi väittää olevani mikään varsinainen eräihminen, mutta viihdyn luonnossa ja varsinkin viime vuosina kiinnostus patikointiin ja retkeilyyn on alkanut heräillä. Hyväkuntoiset, merkityt luontopolut ovat helppoja retkikohteita ja niitä onneksi löytyy Suomesta todella hyvin. Reittejä on vaativuudeltaan monen tasoisia ja -pituisia. Pienten lasten yhdistäminen ulkoiluharrastuksiin ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys.

Harrastin lenkkeilyä jo esikoisen syntymän aikoihin ja se olikin pitkään erinomainen harrastus. Vauva nukahti helposti rattaisiin ja lenkille tuli usein lähdettyä pelkästään päikkäreiden vuoksi. Lenkkeily on tosin myös aika meditatiivista. Keskittyminen hengitykseen ja askeleiden tasaiseen rytmiin raikkaassa ulkoilmassa toimii hyvänä vastapainona arjen hälinälle. Puolisokin saa hetken omaa rauhaa.

Muutaman vuoden iässä iso H (olkoon tytöt tästä lähtien iso H ja pikku H) kyllästyi juoksuharrastukseeni. Hän alkoi järjestelmällisesti matkustamaan rattaissa lähinnä seisten eikä nukkumisesta ollut enää tietoakaan. Ilman vaunuja juoksemaan lähteminen ei käytännössä ollut mahdollista, joten lenkkeily loppui siltä erää. Nyt toisen lapsen kanssa olen taas aloittanut uudelleen juoksemisen ja se sujuu jälleen erinomaisesti. Pikku H nukkuu ja viihtyy vaunuissa hyvin myös hereillä ollessaan, maisemia katsellen. Nyt tiedän, että tästä ajasta täytyy nauttia, sillä se ei ehkä kestä kovin pitkään.

Isompi H pyöräilee jo sen verran vauhdikkaasti, että vieressä pystyy juoksemaan vaunujen kanssa varsin hyvää vauhtia, jos edes pysyy perässä. Pelkkä lenkkeily ei tosin riitä motivaatioksi vaan yleensä täytyy käyttää hienostuneempia keinoja, kuten lahjontaa, tai yhdistää lenkki esim. kaupassa käyntiin.

Kun jotkut sanovat, että lenkille lähteminen on helppoa, vetäisee vain lenkkarit jalkaan ja ampaisee ovesta ulos, olen melko varma ettei heillä ole pieniä lapsia..

Entäs se retkeily sitten? Voisi kuvitella, että se ei ainakaan helpompaa ole? Kyllähän siihen tarvitaan joustavuutta ja mukautumiskykyä. Jos haaveena on kymmenien tai satojen kilometrien viikkoja kestävä erämaapatikointi luonnon armoilla, niin ehkä kannattaa jättää johonkin toiseen elämäntilanteeseen. Mutta luontoon pääsee muutenkin. Parin kilometrin helppojen reittien käveleminen on myös mukavaa ulkoilua ja nuotiopaikalla eväiden syönti sallittua, vaikkei takana olisikaan päiväkausien näännyttävää vaellusta.

Pikku H on tottunut kulkemaan kantorepussa ja noin kymmenen kilometrin reitit menee selässä kantaen aika vaivattomasti, suurin osa matkasta nukkuen. Kokeilu on myös vaativampia maastoja, kuten Kolille ja Jyväskylän Kanavuorelle kiipeämistä. Täytyy vain olla äärimmäisen varovainen, varsinkin alaspäin laskeutuessa, ettei liukastu. Tervettä järkeä käyttämällä ja riskejä ottamatta niistäkin selviää kuitenkin turvallisesti.

Isompi taas jaksaa yllättävänkin pitkiä matkoja itse kävellä. Tuon ikäiset lapset juoksisivat lähestulkoon aamusta iltaan pihalla, joten kyse on enemmänkin motivoinnista. Hyviä vinkkejä on tietenkin eväät, erilaiset tehtävät tai kaverin pyytäminen mukaan. Ja toki reitti ja tauot täytyy miettiä lasten ehdoilla. Alkuun kannattaa kokeilla ihan vaikka lähimmälle nuotiopaikalle kävelyä ja takaisin. Sitten pikkuhiljaa pidentää matkaa.

Eväiden syönti nuotiopaikalla on usein retken kohokohta, enkä puhu pelkästään lapsista.

Kävimme viimeksi kävelemässä koko porukalla Pamilonkosken n. 3,5 km pituisen luontopolun. Reitti oli osittain aika vaikeakulkuinenkin, hieman louhikkoinen. Maisemat hienot, reitti kulkee kosken vierellä. Taukopaikkana hyvin hoidettu laavu upealla paikalla. Tarkoituksena oli jättää iso H taukopaikalla ukin kyytiin ja jatkaa vielä kosken toista reunaa takaisin, mutta alkoi tulla jo pimeä, joten viivyimme hieman pidempään nuotiolla ja lähdimme koko porukalla pois autokyydillä. Harmillisen usein tulee jätettyä iso järjestelmäkamera kotiin, mutta tällä kertaa se oli onneksi mukana ja muutamia kivoja kuviakin tuli otettua.